Luonnoton hiljaisuus

Hiljaisuus ei ole aina toivottavaa.

Hiljaisuuden kaipuu yhdistyy usein suomalaisuuteen. Elämme sikäli poikkeuksellisessa maassa, että meillä on mahdollisuus löytää lähes täydellistä hiljaisuutta talvisen metsän keskeltä. Hiljaisuus ei kuitenkaan ole aina toivottava ääniympäristö.

Luonto on harvoin hiljainen. Ihmisen kuuloaisti on kehittynyt ympäristössä, jossa lintujen laulu ja eläinten äänet ovat merkinneet turvaa. Äkillisesti hiljentynyt metsä on ollut merkki vaanivasta vaarasta. Ne esivanhempamme, jotka ovat muiden saaliseläinten tavoin tajunneet piiloutua, ovat selvinneet ja siirtäneet geeninsä eteenpäin.

Hiljaisessa tilassa korvat alkavat etsiä mitä tahansa ärsykkeitä, jolloin esimerkiksi elimistön äänet voimistuvat. Äärimmäisessä hiljaisuudessa kuuloaisti alkaa jopa hallusinoida ääniä - aivan kuten näköaisti pilkkopimeässä huoneessa. Hiljaisuus ei tarjoa ajallista tarttumapintaa aivoille. Hiljaisuudessa koettu odotusaika tuntuu pidemmältä kuin tilassa, jossa on ääniä tarjolla.

Harva rakennettu tila on kuitenkaan täysin hiljainen. Tyypillisessä tilassa kuuluu esimerkiksi käyttäjistä ja laitteista lähtöisin olevia ääniä; puhetta, naputusta, hurinaa, kolinaa ja kopinaa. Mitä hiljaisempi ympäristö, sitä tehokkaammin korvat nappaavat äänistä kiinni.

Ihmiskorva on herkistynyt etenkin puheen taajuuksille, jolloin hiljaisessa tilassa käydyt keskustelut kantautuvat helposti ulkopuolisiin korviin. Hiljaisen kahvilan asiakkaat päätyvät helposti kuiskimaan ja hiljaisen terveyskeskuksen aulassa saattaa päätyä kuulemaan potilastietoja.

Äänimaisemoinnissa tilan äänistö suunnitellaan tukemaan tilan käyttötarkoitusta. Onko tarkoitus saada ihmiset viihtymään? Haluataanko parantaa yksityisyyttä? Luoda mielikuvia? Jättää muistijälkiä?

Hiljaisuus on ihanaa, mutta kaikkialle se ei sovi.